Asiakkaiden kertomus

Minun tarinani – miten päädyin hakemaan apua Psykoterapiasta ?

Psykoterapia, terapia, psykiatri, psykologi – mitä näillä tarkoitetaan ? Täytyykö ihmisen olla ”sekaisin”, hakeutuakseen hoitoon… vai joutuuko jonnekin terapiaan, kun on ei enää itse tajua mitään ? Vielä nytkin kynnys psykoterapiaan hakeutumiseen on korkea ja siihen liittyy erikoisia myyttejä, ennakkoluuloja ja pelkoa tulla leimatuksi, jos joku saa tietää terapiasuhteesta. Tässä on kuvattu kahden tavallisen, perheellisen, työssäkäyvän ja hyvin elämässään menestyneen ihmisen tarina siitä, mitä he olivat kokeneet ja mikä sai heidät etsimään psykoterapeuttia.

Mikko (n. 35 v) oli saavuttanut elämässään sen, mistä Suomalainen yleensä haaveilee; hän oli menestynyt opinnoissaan, hänellä on hyvä työpaikka, vaimo, lapset, omakotitalo. Oikeastaan kaikki on ollut itsestään selvää ja polku oli johtanut tähän päivään hyvin ”tavanomaisesti”. Suurempia mullistuksia ei ollut tullut vastaan. Kunnes. Mikko tajusi, että hänestä ei tuntunut miltään. Tai oikeastaan, hän ei ollut onnellinen – kaikki vaan oli niin kuin oli ja onnellisuus oli kadonnut. Pysähtyminen tapahtui, kun Mikko tapasi toisen naisen ja ihastui häneen. Yhtäkkiä kadonnut onnellisuuden tunne, jännitys ja huuma olivat löytyneet uudestaan. Tunteet veivät Mikon täysin mukanaan, mutta hän tajusi nopeasti, että tilanne oli täysin ristiriitainen. Saman tunteen hän olisi nimittäin halunnut kokea kotonaan, oman puolisonsa ja perheensä kanssa. Tilanne oli huumaavasta ihastumisesta huolimatta ahdistava ja vei lopulta Mikon pohtimaan synkkiä ajatuksia ja sitä, miten olisi mahdollista saada oma elämä takaisin hallintaan menettämättä lopullisesti sitä, mikä oli potkaissut hänet raiteiltaan. Ahdistus kasvoi ja elämän hallinta tuntui katoavan koko ajan kauemmaksi.

Tarja (n. 35 v) aloitti oman elämänsä vastuunoton jo nuorena. Hänen vanhempansa erosivat, kun hän oli vielä nuori tyttö. Uusioperheessä hän auttoi nuorempaa velipuoltaan, kun vanhemmat eivät kantaneet kaikesta vastuuta. Hänelle kasvoi turvattomuuden tunne. Oman perheensä Tarja perusti nuorena. Tavattuaan tulevan aviomiehensä perheeseen syntyivät lapset. Esikoispoika syntyi, kun Tarja oli 20- vuotias. Tästä huolimatta hän opiskeli itselleen hyvän ammatin ja perheen kasvaessa hän rakensi omaa uraputkeaan. Tuli avioero. Ja tuli uusi suhde. Työelämässä vastuuta tuli koko ajan lisää. Samaan aikaan asiat kotona menivät huonompaan suuntaan ja Tarja puski eteenpäin työelämässä, että ”ansaitsisi ihmisten hyväksynnän”. Kuluttava esimiesasema uuvutti Tarjan pikku hiljaa. Välillä tuntui siltä, että Tarja ei jaksanut kuunnella alaistensa jatkuvaa kitinää turhista asioista. Samalla avoliitto päättyi ja Tarja hakeutui työterveyshuoltoon, jossa hänen jaksamisensa todettiin olevan äärirajoilla. Hän kuitenkin päätti jatkaa, koska oli pitänyt työstään. Mutta mikään ei ollut ennallaan. Työpaikka tuntui kuvottavalta ja ne mukavat ihmiset, joita ympärillä oli, ärsyttivät päivä päivältä enemmän. Hän jaksoi vielä jatkaa osittaisella työajalla ja osasairauspäivärahalla. Kun päivärahakausi päättyi, työterveyslääkäri ohjasi Tarjan työterveyspsykologille.

Mikko oli ajamassa työmatkaa ja olo tuntui tyhjältä – jotain oli särkynyt. Hän pysäköi autonsa P-paikalle ja päätti tehdä jotain. Hän selasi puhelimellaan netistä terapeutteja. Hän oli päätynyt ajatukseen, että joku saa nyt auttaa häntä. Hän ei enää löytänyt ulospääsyä tilanteeseen, joka ahdisti jatkuvasti ja joka sai hänet tuntemaa, että hän ei hallitse elämäänsä enää ollenkaan. Oikean terapeutin löytäminen ei ollut helppoa, mutta aika nopeasti hän löysi terapeuttikeskuksen, jossa vastaanottoa piti useampi terapeutti. Hän tutustui terapeutteihin nettisivuilla olevasta esittelystä ja päätti varata ajan.

Työterveyshuolto ohjasi Tarjaa ottamaan yhteyttä psykoterapeuttiin. Ystävän suosituksesta hän varasikin ajan tutustumiskäynnille, mutta jo kahden käynnin jälkeen hänestä tuntui, että terapeutti vaati häneltä liian tiivistä sitoutumista. Kokemuksen jälkeen Tarja alkoi itse etsiä terapeuttia ja löysi Mikon tavoin psykoterapiakeskuksesta terapeutin.

Mikon ensimmäinen terapiakäynti jännitti ja oikeastaan hän pohti, miten terapeutti saisi hänet hoidettua kuntoon. Heti ensimmäisen tapaamisen jälkeen hän oli kuitenkin helpottunut päätöksestään ja päätti aloittaa työskentelyn terapeutin kanssa. Nyt, vähän yli vuoden (itse maksetun) terapian jälkeen Mikon kokemus on, että terapiassa täytyy työskennellä itse, asiat ottavat välillä takapakkia, tilanne muuttuu aika ajoin, mutta eteenpäin mennään yhdessä. Välillä terapiatyöskentely vaatii voimia ja helpolla ei aina pääse. Mikko kokee nyt olevansa matkalla, jonka vauhtia hän voi itse säädellä – asiat menevät nyt hänen ehdoillaan. Hän käy terapiassa itseään varten, jotta hän pystyisi löytämään kadonneet tunteet ja elämänhallinnan. Mikko on myös oppinut kertomaan kaiken ja olemaan rehellinen myös itselleen. Terapiaprosessi etenee, kun uskaltaa puhua ja kertoa tosiasiat myös itselleen. Nyt hän ajattelee, että ”ei ole asiaa, jota ei kannattaisi kertoa – jos itsellään on hyvä olla, lähipiirissäkin olevilla on hyvä olla”. Mikon matka jatkuu vielä. Hän kokee, että asiat ovat nyt hyvällä mallilla, mutta terapeuttia hän tarvitsee vielä tueksi ja kumppaniksi matkallaan.

Tarjan löydettyä psykoterapeutin, hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: ”saanko päättää asioita ja olla oma itsensä ?” Yhteys terapeuttiin löytyi heti ja Tarja oli helpottunut. Hänen kohdallaan psykiatri oli tehnyt diagnoosit, joiden perusteella Tarja sai KELA- korvattavan psykoterapian ja terapiatyöskentely pääsi alkamaan. Hän kokee, että työskentely on kuin askeleita; kolme eteen, yksi taakse. Välillä hän vaatii terapeutilta paljon, välillä hän kokee, että terapiakäynti on kuin varoventtiili, jossa hän saa purkaa omia paineitaan. Tarjankin matka jatkuu 1. Vuoden jälkeen. Hän on päässyt takaisin työelämään, terapeutti on ollut hänen tukenaan myös työhönpalaamisprosessissa ja hän etenee päivä kerrallaan. Hän on oppinut sanomaan ei, rajaamaan omaa vastuutaan ja tässä hän kokee tarvitsevansa vielä terapeutin tukea. Hän on haavoittuvassa tilassa, voimistuu päivä päivältä ja ajattelee nyt enemmän itseään. Jopa niin, että kotona lapset ovat huomanneet muutoksen – tosin tässä lähinnä niin, että äitikin pitää nyt vähän puoliaan !

Molemmat kertomukset ovat aitoja, tavallisesta Suomalaisesta arjesta. Mikko on ns. Itsemaksava asiakas, Tarja käy KELA:n korvaamassa psykoterapiassa. Molemmat ovat tunnollisia, hyvässä työssä käyviä, tavallisia, järkeviä ihmisiä, joiden kohdalle elämässä on vain kasaantunut sellaista, jonka kantaminen yksin on tullut liian raskaaksi. Psykoterapia on esimerkkienkin perusteella vaikuttava hoitomuoto (KELA:n tilaston mukaan 82% terapiassa käyneistä on saanut työ/opiskelukykynsä takaisin). Mutta ennen kaikkea, olipa elämässä tapahtunut mitä tahansa, selviämisen kanssa ei tarvitse kamppailla yksin. Ja ei tarvitse olla ”sekaisin”, jotta psykoterapeuttiin voi ottaa yhteyttä !